Koskikaran perässä - jälleen kerran

Jo kolmatta kertaa Jaalan Myllykoskella, lähellä Verlaa. Helmikuun alkupuolen vierailu osui sikäli harvainaiseen tämän talven saumaan, että maisema ja maasto oli luminen. Tai ainakin räntäinen tai sohjoinen.

Joka tapauksessa 2019-2020 vähälumiselle talvelle epätavallisen valkea maa.

Koski oli auki lähes kokonaan, pikkupakkasista ei tänä talvena ole ollut veden virtauksen hyydyttäjäksi.

Aiemmista kerroista poiketen kävelin tällä kertaa parkkipaikalta katsoen kosken vastarannalle. Näytti siltä, että juuri ennen koskea jäätä olisi nimenomaan parkkipaikan puoleisella rannalla, niinpä päätin lähestyä mahdollista päivystävää koskikaraa varovasti vastakkaiselta suunnalta.

Ja siellähän se oli - hetken. Pusikon suojassa onnistuin kuitenkin pääsemään melko lähelle ennen kuin lintu päätti siirtyä sukeltelemaan muutaman metrin ylemmäs rantarisukon suojaan jäävälle jään reunalle.

Lyhyen lintutarkkailun lisäksi aikaa jäi pienen kohisevan virran kuuntelemiseen ja katselemiseen.